Julkisen puolen budjetoinnissa on ollut jo pitkään vallalla määritellä ensin toiminnoille taloudellinen kehys. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokaiselle toimialalle määritellään talouden raami, johon toiminnot pitäisi sovittaa. Yleensä talousarvion laadinta aloitetaan määrittelemällä talouden kehys. Toimintamenoille lasketaan seuraavalle vuodelle prosenttiperusteiset lisäykset tai leikkaukset. Näin toiminta sovitetaan jo valmiiksi toimialoittain ennalta päätettyyn…
Julkisen puolen budjetoinnissa on ollut jo pitkään vallalla määritellä ensin toiminnoille taloudellinen kehys. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että jokaiselle toimialalle määritellään talouden raami, johon toiminnot pitäisi sovittaa. Yleensä talousarvion laadinta aloitetaan määrittelemällä talouden kehys. Toimintamenoille lasketaan seuraavalle vuodelle prosenttiperusteiset lisäykset tai leikkaukset. Näin toiminta sovitetaan jo valmiiksi toimialoittain ennalta päätettyyn rahankäytön kattoon.
Ongelmaksi raamibudjetoinnissa muodostuu se, että vuodet eivät ole samanlaisia keskenään. Todellinen palvelujen tarve eri toimialojen välillä saattaa vuosittain vaihdella. Nykyisin, kun sama suhteellinen osuus budjetista annetaan toimialoille vuosi vuoden jälkeen, asettaa se ne hyvinkin erilaiseen asemaan. Siinä, missä toisaalla toiminta voidaan sijoittaa melko kivuttomasti raamiin, ilman että asioista juurikaan tarvitsee puhua, niin toisaalla joudutaan kipeiden leikkausten eteen, ja jopa tietoiseen alibudjetointiin. Silloin kun jokaisella toimialalla on oma raaminsa, niin tuolloin ei painopisteitä kyetä muuttamaan toimialojen välillä kuin marginaalisesti.
Budjettipäätökset tehdään vailla tietoa niiden vaikutuksista: menojen enimmäismäärä nostetaan keskeiseksi valinnaksi, ja vasta sen jälkeen tutkitaan, mitä muutoksia palveluihin menokatossa pysyminen vaatii. Järjestelmä estää oikea-aikaisen keskustelun politiikan todellisista vaihtoehdoista.
Raamibudjetoinnin käytännöt ovat toimivan demokratian esteitä. Toimiva demokratia edellyttää mahdollisuutta tuoda erilaisia vaihtoehtoja pöytään, käydä laajaa keskustelua ja myös oppia virheistä. Kun talouden raamit on asetettu liian tiukoiksi, tulee herkästi päättäneeksi heikennyksistä palveluihin, vaikkei itsekään pitäisi niitä perusteltuina. Kysymys siitä, kuinka laajaa palveluntuotantoa pidetään tarpeellisena tai arvokkaana, pelkistyy tekniseksi kysymykseksi vailla julkisen toiminnan sisältöjen ja tavoitteiden arviointia.
Raamibudjetoinnista luopuminen antaisi aivan uuden tavan tarkastella kaupungin taloutta ja palvelutarpeita. Talousarvion laadinnan pitäisi lähteä liikkeelle palvelutarpeen arvioinnista. Ensin pitäisi tehdä laaja-alainen arvio siitä, mitä palveluja järjestetään, missä laajuudessa ja mitkä ovat niiden painoarvot. Vasta tämän jälkeen tulee etsiä keinot niiden rahoittamiseksi. Taloutta ja toimintoja pitää voida tarkastella kokonaisuutena eikä vain erikseen toimialojen sisällä.